Vantaan keskiajan kaivauksilta rukousnauha ja helmiä

Vantaan Martinkylässä varakkaan talonpoikaispurjehtijan Göran Bonden (1510-1555)  rauniokummun kaivauksia jatkettiin jälleen  viime kesää.  Kaivaukset toivat esiin  ainakin kolme asutuskerrosta ja monipuolisen, osin Virosta ja Saksasta kulkeutuneen esineistön. Toisin kuin keskiaikaisissa raunioissa yleensä, tämän menestyneen kauppiaan kumpareen ympärillä on runsasta kulttuurimaan kerrostumaa, mikä osoittaa että paikalla on asuttu pitkään. Bonde toimitti lahden yli Helmich Ficken kauppahuoneelle ensimmäiset tervatynnyrit jo 1509 (Bengt Erikssonin tieto, Talonpoikaispurjehdus Helsingin pitäjässä 2009, 149). Laivat veivät mennessään pääasiassa tervaa ja  turkiksia ja toivat tullessaan mm. suolaa ja ylellisyystavaroita. Göran Bonden pojat Lill-Göran, Mårten ja Henrik  jatkoivat Tallinnan-kauppaa ja harjoittivat samalla ympäröivillä laajoilla joenvarsi pelloilla maanviljelystä. Bonden liikekumppaneita oli Nurmijärvellä  oli mm. seppä  Kristoffer Olsson sukulaisineen. Löydöissä esiin tulleet  siemenet ovat parhaillaan analysoitavina Ruotsissa

Erikoisimpiin esineisiin kuuluvat 14 lasista helmeä, joista kaivauksia johtavan Andreas Koiviston mukaan yksi ovaalihelmi on materiaaliltaan gagaattia eli kivettynyttä puuta. Helmet on löytöpaikan perusteella  ajoitettu 1600-luvulle. Mutta mistä ihmeestä ne ovat lennähtäneet Bonden rikkaan asuinpaikan raunioihin?

Kuvat: Pekka J. Heiskanen

Uskosta ja epäilystä

Skottiystävämme Jean Trimmer  toi tapansa mukaan viime kesänä tuliaisiksi kirjoja, kaksi  Richard Hollowayn teosta: hänen muistelmateoksensa ”Leaving Alexandria. A Memoir of Faith and Doubt” ja varhaisemman ”Godless Morality. Keeping Religion out of Ethics”. Millaisia kirjoja ne olivatkaan: älykkäitä, kiehtovia - ja lopulta  hämmentäviä!

Holloway tuli vuonna 1948 14-vuotiaana Länsi-Skotlannista Kelhamiin tarkoituksenaan valmistua sisäoppilaitoksessa papiksi. Hän luuli jäävänsä laitokseen pitkäksi aikaa, mutta jo 1956 hänet kutsuttiin piispansihteeriksi Länsi-Afrikan Accraan. Koko ajan nuoressa miehessä eteni sisäinen kasvu ja kysely: kirkon  perinteet ja opetukset yksi toisensa jälkeen joutuvat mielenmyllerryksessä uudelleen arvioitaviksi. The Times-lehden David Meara arvioi  tuoreeltaan  5.5.2012 muistelmateosta, että Holloway on ajautunut uskonnon kielen käsittämisessä yhä enemmän saksalaisen liberalismin urille: kristinusko on – vaikkakin valtavan positiivinen lataus maailmanhistoriassa -  lähempänä runoutta kuin historiaa. Jeesuksen historiallisuutta ei voi kieltää, muut Raamatun opetukset – kuten Jumalan astuminen ihmisen hahmoon, siis inkarnaatio, oli, ei todella tapahtunut, vaan länsimaiset arvot mullistanut jättimäinen myytti.

Holloway päätyi asteittain miettimään, miten lähtien liikkeelle yksinkertaisesta uskosta Jeesukseen, kristinusko voikin kietoutua yhä enemmän instituutioiden ympäröimään viidakkoon. Vastaavasti  Albert Schweitzer, joka ei pyrkimyksistään huolimatta tavoittanut historian Jeesusta, vaan ajautui toteuttamaan laupeudentyötä: siinä hän saattoi panna käytäntöön Jeesuksen opetuslapseuden mitä ei ollu­t tavoittanut  evankeliumien sanallisen todistuksen avulla. Teologia johti hänet loppuiäksi  Afrikkaan Lambarenen sairaalaan hoitamaan potilaita. 

Holloway aloittaa muistelmansa kuvaamalla itseään itkemässä hautausmaalla: niin paljon on tapahtunut elämässä toisin kuin mitä hän oli suunnitellut, niin monessa asiassa hän on päätynyt ristiriitaan olosuhteiden ja niiden tulkintojen kanssa. Hän on tahtonut pitää kiinni Nasaretin miehestä, katsellen häntä kuin kaukaisella rannalla, tullen kuin  Hollywood-elokuvien Näkymätön Mies kouriintuntuvaksi vain sakramenteissa. Holloway typistää kristillisen uskon ihmisen henkilökohtaiseksi kokemukseksi, pettyneenä hän ottaa itseään koskevina Jaakobin kirjeen ankarat  sanat: ”…kahtaalle horjuva ihminen, epävakaa kaikessa mitä tekee.” (1:8) 

Niin paljon kuin myötäelinkin mukana  tämän Edinburghin piispan ja Skotlannin episkopaalisen kirkon päämiehen elämänvaiheissa, yhtä paljon järkytyin hänen oman loppunsa kuvauksesta: hänelle ei saa pystyttää muistokiveä, jälkikirjoitus on tehtävä musteella, koska sen on oltava Lyhyt, Vajavainen, Häipyvä; hänen lapsensa – se paras mitä hän on elämässään saavuttanut,  tuokoot hänen tuhkansa hänen vanhassa repussaan Skotlannissa tuuliselle paikalle ja päästäköön hänen maanpäälliset jäämistönsä häviämään jäljettömästi nummen kanervien joukkoon…