Sydämeni jäi Kappadokiaan!

Lensimme marraskuun pimeydestä viikoksi Turkkiin. Nykyinen Turkki on pinta-alaltaan kolme kertaa  Suomea laajempi. Maan keskiosaa peittävät  korkeat vuoristot ja lyhytkasvuinen puusto. Turisti  kiitää Taurusvuoriston yli asfalttiteitä ja pysähtyy vain hyvin varustetuille huoltoasemille. 

Taival rannikolta Kappadokiaan kestää kaikkiaan pysähdyksineen lähes päivän ajan. Matkalla poiketaan Konyan miljoonakaupungissa, joka sijaitsee Anatolian ylätasangolla muinaisen silkkitien varrella.  Menemme tutkimaan kaupungin kuuluisimman pojan, Rumin, syntynyt v. 1207, valtavaa perintöä: museoita, moskeijoita, kirjastoja. Kerroin, että sain aikanaan prof.  Jaakko Hämeen-Anttilalta hänen suomentamansa  Rumin runokokoelman. Pyörivät dervissit olivat ohjelmassa vasta paluumatkalla.  Apostolien tekojen mukaan Paavali ja Barnabas vierailivat täällä julistamassa evankeliumia, Paavali vielä toisenkin kerran.

Kappadokiassa avautuu niin kauas kun silmä siintää sokeritopilta näyttäviä hiekkapatsaita. Niiden sisään on monesti koverrettu asuntoja. Göremen ulkoilmamuseo on Unescon maailman kulttuuriperintökohde monine luostareineen, luolakirkkoineen  ja seinämaalauksineen. Luostarialueeseen kuuluu sisäpiha istutuksineen ja suuri määrä luolia hiekkaseinämässä: niiden takaa avautuvat eri suuntaan asunnot ja vähäinen kalustus. Täällä on tutkittu kirjoituksia. Kirkkoisä Basileios, syntynyt noin 329, kehitti useimmille itämaisille luostareille esikuvalliset  munkkilaisuuden säännöt. Yksi Kappadokian erikoisuuksia on maanalaiset kaupungit, joissa kristityt  asuivat turvassa valloittajilta. Entisöity karavaanimajatalo kertoi ajasta, jolloin kauppareitit kulkivat näissä vuoristoissa.  Turkki on nykymatkailijalle vähän tutkittu kultakaivos.

Jatkosodan päättymisestä 70 vuotta

Syyskuun  4. päivä tuli kuluneeksi  70 vuotta ns. jatkosodan päättymisestä. Talvi- ja jatkosodassa Suomi menetti kaatuneina 66 000 ja kadonneina 1500 kansalaistaan.  Vuonna 1936 syntyneenä minulla ei tietenkään ole monia omakohtaisia mielikuvia sotavuosista, muistan kuitenkin, että neuvostokoneiden jylistessä Rautavaaran Ala-Luostan taivaalla me lapset otimme valkoiset lakanat ja kiiruhdimme läheiseen metsään. Siellä oli talvisodan sytyttyä syksystä 1939 havuista kyhätty maja. Kotimme Jokelan talon ikkunoissa oli määräysten mukaiset tervapaperiset verhot iltapimennyksiä varten. Erityisen hyvin muistan  kirkkaan kuutamoisen illan, jolloin raskaat pommikoneet jyrisivät matkalla kohti Kallaveden siltoja, jonne oli matkaa noin 90 km.

Kesällä 1939 käynnistyi Kannaksen linnoitustyö ja syyskuun 1. päivänä Saksa hyökkäsi Puolaan. Jokelassa oli jo radio, niin että oltiin tapahtumien tasalla. Lokakuussa kahvi ja sokeri hävisivät kauppojen hyllyiltä, käskykortin saaneet miehet koottiin Suojeluskunnan talolle.  Koulutyötä jatkettiin marraskuun loppuun. Tammikuun pakkasilla elohopea pysytteli -40 asteessa. Suojeluskunnan talolla kymmenien miesten majoituksessa ja ruokkimisessa oli vaikeuksia, mutta kunnalliskodin 20-päinen karja tuli  avuksi. Pappilanmäen väentuvan suuri uuni palveli leivänteossa. Koteihin satoi halontekomääräksiä. Miesten lähdettyä palvelukseen nuorten lisäksi  jopa heikkokuntoiset vanhukset joutuivat halkometsään. Jo 4.2.1940 kirkkoherra Mannerkorpi siunasi viisi kaatunutta.  Evakkovirta Karjalasta alkoi.

Jatkosodan alettua kesällä 1940 isäni Einari sai määräyksen lähteä 30 km:n päässä olevaan Rautavaaran kirkonkylään suojeluskuntatehtäviin. Hänen kuulonsa oli alentunut korvatulehduksen jälkeen, joten hän ei kelvannut rintamalle.  Polkupyörällä taittui mäkinen matka kirkolle Suojeluskunnan talolle!  Ihmettelen nyt, miten meille lapsille tulikaan tieto, että isä pääsee tiettynä päivänä lomalle. Koivukujan päässä osasimme odotella.

Vuonna 1993 Kirsi Haikarainen toimitti ja Rautavaaran kotiseutuseura ry kustansi 272-sivuisen teoksen ”Rautavaaralaisten sota-aika”, johon muistelijat on valittu kirkonkylän ympäristöstä, omalta kotikylältä ei siihen ole päässyt yhtään 17 kirjoittajasta. Teoksessa on lueteltu talvisodan ja jatkosodan sankarivainajat sekä viisi Säyneisiin haudattua.

Helmi-tätini 70-vuotispäivänään

Äitini nuorempi sisar Helmi Tuovinen os. Pehkonen palveli lottatehtävissä. Hän kärsi keuhkovammasta vilustuttuaan lottapalvelussa näköalatornissa ja nautti siksi valtiokonttorin avustusta kuolemaansa saakka. Rautavaaralaisten joukko-osastoa johti kapteeni Kaltiainen Nurmeksesta, luokkatoverini Kirsti Jahkolan isä.  Häntä muisteltiin erityisen mukavana miehenä.

Kuva Rautavaaralaisten sota, Kalevi Karppa

Luokkatoverini Asko Tanskanen kirjoittaa: "Isäni hoiteli sodan aikana Jukolan kaupan asioita Nurmeksen kauppalassa, mutta myös Rautavaaran Jukolaa. Hän ajoi aina asioiden vaatiessa Rautavaaran kirkolle. Kun muistaa silloiset tiet mäkineen, eivätkä pyörätkään tainneet kovin kaksisia olla, niin ei varmasti ollut mikään helppo homma."