Kultahäiden aikaan...

Kirjoittelin pari viikkoa sitten tuttavan pariskunnan häiden inspiroimana muutaman rivin. Nyt voisin jatkaa toisesta näkökulmasta: Kesäkuun ensimmäisenä päivänä tuli täyteen 50 vuotta avioliittoamme. Harvinainen saavutus näinä päivinä, vaikka toki täytyy myöntää, että omassa tuttavapiirissä monet ovat juhlineet tai tulevat lähivuosina juhlimaan kultahäitään. Päivää juhlistamaan liitän tähän kuvan meneisyydestä.

Kevät on häiden aikaa...

Saksalainen avioliitto-opas antaa  hieman erikoisen ohjeen.  Avioliiton solmiminen ei ole välttämätöntä, mutta onnellisen avioliiton on. Mitä  onnellisuus sitten on? Taatusti se ei ole elokuvien makeaa kiiltoa. Se on juuri sitä, minkä jo mainitsin kirkossa. Se on toinen toisensa kunnioittamista, ja iloitsemista siinä, että toinen onnistuu jossakin hänelle tärkeässä asiassa. Se ei ole ikuista yksimielisyyttä, vaan jokaisessa kodissa tunteet räiskähtelivät silloin tällöin. Vanha viisaus olla antamatta  auringon laskea vihan ylle pitää yhä  paikkansa. Pieni sana ”anteeksi” on hyvän ihmissuhteen kulmakivi .

Rakentakaa  nyt yhteisvoimin elämän taideteosta.  Luokaa  ympärillenne se turvaverkko, jonka tunnette omaksenne. Ystävyydellä ja keskinäisellä yhteydellä ei ole lujempaa  perustusta kuin yhteiset suunnitelmat ja yhteiset toiveet.
Vaikka naapurissa maa tärähtelisi, teidän siteenne kestää. Onni ja luottamus  lämmittävät.

Paavi ensi kertaa Euroopan ulkopuolelta

Kuva Iltalehdestä

Roomalaiskatolisten 1,2 miljardin jäsenen kirkko on lopulta  saanut ei-eurooppalaisen hengellisen johtajan. Katolisessa kirkossa puhaltavatkin kohta  avoimemmat tuulet. Korkean ikänsä vuoksi eronnut Benedictus oli äärimmäisen varovainen ja hallitsi sieluja oikean opin kautta. Voimme tutustua hänen ajatuksiinsa hänen teoksensa Jeesus Nasaretilainen (Edita 2008, 372 sivua,  raamatunsuomennoskollegojeni  Jarmo Kiilusen suomennoksena  ja kielentarkastajan Aarre Huhtalan huolellisena työnä) avulla. Valittu argentiinalainen Franciscus keskittyy  sosiaalisiin kysymyksiin, erityisalanaan pienet ja köyhät – nimensäkin mukaan ihanteenaan Franciscus Assisilainen. Argentiina on jo ehtinyt toivoa korkeaan asemaan kohonneelta maanmieheltään apua Britannian kanssa jatkuvaan Falklandinsaaria koskevaan kiistaan.

The New York Times (David Brooks) kirjoitti 15.3. väistyneen  ja  uuden paavin profiilien erilaisuudesta viitaten 4. vuosisadan merkkihenkiöihin. Donatolaiset keskittyivät puhtaan kirkon ideaan, sulkien ovet uusilta tuulilta, erottaen epäpyhät pyhistä. Sen sijaan Hippon piispan Augustinuksen mukaan kirkon piti irrottautua staattisesta puolustautumisesta, purjehtia myrskyssä, mennä syntisten sekaan, rajalinjoja vetämättä.

Francis astui jo Vatikaaiin tultuaan augustinolaisten askelissa kieltäydyttyään paaville kuuluvasta erityiskuljetuksesta ja sullouduaan kardinaalien yhteisbussiin. Samoin yllättävänä pidettiin myös, että hän meni ruokailussa etsimään penkin päätä jättäen sikseen erityiskohtelun. Mutta aborttioikeuksissa, homoliitoissa ym.  valittu paavi on kirkon perinteisellä kielteisellä kannalla. Miten hän mahtaakaan uudistaa byrokraattisuudestaan kuulun Vatikaanin

Vantaan keskiajan kaivauksilta rukousnauha ja helmiä

Vantaan Martinkylässä varakkaan talonpoikaispurjehtijan Göran Bonden (1510-1555)  rauniokummun kaivauksia jatkettiin jälleen  viime kesää.  Kaivaukset toivat esiin  ainakin kolme asutuskerrosta ja monipuolisen, osin Virosta ja Saksasta kulkeutuneen esineistön. Toisin kuin keskiaikaisissa raunioissa yleensä, tämän menestyneen kauppiaan kumpareen ympärillä on runsasta kulttuurimaan kerrostumaa, mikä osoittaa että paikalla on asuttu pitkään. Bonde toimitti lahden yli Helmich Ficken kauppahuoneelle ensimmäiset tervatynnyrit jo 1509 (Bengt Erikssonin tieto, Talonpoikaispurjehdus Helsingin pitäjässä 2009, 149). Laivat veivät mennessään pääasiassa tervaa ja  turkiksia ja toivat tullessaan mm. suolaa ja ylellisyystavaroita. Göran Bonden pojat Lill-Göran, Mårten ja Henrik  jatkoivat Tallinnan-kauppaa ja harjoittivat samalla ympäröivillä laajoilla joenvarsi pelloilla maanviljelystä. Bonden liikekumppaneita oli Nurmijärvellä  oli mm. seppä  Kristoffer Olsson sukulaisineen. Löydöissä esiin tulleet  siemenet ovat parhaillaan analysoitavina Ruotsissa

Erikoisimpiin esineisiin kuuluvat 14 lasista helmeä, joista kaivauksia johtavan Andreas Koiviston mukaan yksi ovaalihelmi on materiaaliltaan gagaattia eli kivettynyttä puuta. Helmet on löytöpaikan perusteella  ajoitettu 1600-luvulle. Mutta mistä ihmeestä ne ovat lennähtäneet Bonden rikkaan asuinpaikan raunioihin?

Kuvat: Pekka J. Heiskanen

Uskosta ja epäilystä

Skottiystävämme Jean Trimmer  toi tapansa mukaan viime kesänä tuliaisiksi kirjoja, kaksi  Richard Hollowayn teosta: hänen muistelmateoksensa ”Leaving Alexandria. A Memoir of Faith and Doubt” ja varhaisemman ”Godless Morality. Keeping Religion out of Ethics”. Millaisia kirjoja ne olivatkaan: älykkäitä, kiehtovia - ja lopulta  hämmentäviä!

Holloway tuli vuonna 1948 14-vuotiaana Länsi-Skotlannista Kelhamiin tarkoituksenaan valmistua sisäoppilaitoksessa papiksi. Hän luuli jäävänsä laitokseen pitkäksi aikaa, mutta jo 1956 hänet kutsuttiin piispansihteeriksi Länsi-Afrikan Accraan. Koko ajan nuoressa miehessä eteni sisäinen kasvu ja kysely: kirkon  perinteet ja opetukset yksi toisensa jälkeen joutuvat mielenmyllerryksessä uudelleen arvioitaviksi. The Times-lehden David Meara arvioi  tuoreeltaan  5.5.2012 muistelmateosta, että Holloway on ajautunut uskonnon kielen käsittämisessä yhä enemmän saksalaisen liberalismin urille: kristinusko on – vaikkakin valtavan positiivinen lataus maailmanhistoriassa -  lähempänä runoutta kuin historiaa. Jeesuksen historiallisuutta ei voi kieltää, muut Raamatun opetukset – kuten Jumalan astuminen ihmisen hahmoon, siis inkarnaatio, oli, ei todella tapahtunut, vaan länsimaiset arvot mullistanut jättimäinen myytti.

Holloway päätyi asteittain miettimään, miten lähtien liikkeelle yksinkertaisesta uskosta Jeesukseen, kristinusko voikin kietoutua yhä enemmän instituutioiden ympäröimään viidakkoon. Vastaavasti  Albert Schweitzer, joka ei pyrkimyksistään huolimatta tavoittanut historian Jeesusta, vaan ajautui toteuttamaan laupeudentyötä: siinä hän saattoi panna käytäntöön Jeesuksen opetuslapseuden mitä ei ollu­t tavoittanut  evankeliumien sanallisen todistuksen avulla. Teologia johti hänet loppuiäksi  Afrikkaan Lambarenen sairaalaan hoitamaan potilaita. 

Holloway aloittaa muistelmansa kuvaamalla itseään itkemässä hautausmaalla: niin paljon on tapahtunut elämässä toisin kuin mitä hän oli suunnitellut, niin monessa asiassa hän on päätynyt ristiriitaan olosuhteiden ja niiden tulkintojen kanssa. Hän on tahtonut pitää kiinni Nasaretin miehestä, katsellen häntä kuin kaukaisella rannalla, tullen kuin  Hollywood-elokuvien Näkymätön Mies kouriintuntuvaksi vain sakramenteissa. Holloway typistää kristillisen uskon ihmisen henkilökohtaiseksi kokemukseksi, pettyneenä hän ottaa itseään koskevina Jaakobin kirjeen ankarat  sanat: ”…kahtaalle horjuva ihminen, epävakaa kaikessa mitä tekee.” (1:8) 

Niin paljon kuin myötäelinkin mukana  tämän Edinburghin piispan ja Skotlannin episkopaalisen kirkon päämiehen elämänvaiheissa, yhtä paljon järkytyin hänen oman loppunsa kuvauksesta: hänelle ei saa pystyttää muistokiveä, jälkikirjoitus on tehtävä musteella, koska sen on oltava Lyhyt, Vajavainen, Häipyvä; hänen lapsensa – se paras mitä hän on elämässään saavuttanut,  tuokoot hänen tuhkansa hänen vanhassa repussaan Skotlannissa tuuliselle paikalle ja päästäköön hänen maanpäälliset jäämistönsä häviämään jäljettömästi nummen kanervien joukkoon…

Ystäväni Jouko Kokkonen 1940-1995

Ole Kvarme, norjalaisten ylläpitämän Haifan Elias-seurakunnan johtaja, sittemmin yksi Norjan kirkon piispoista, sai kerran Jerusalemiin Joukolta puhelinsoiton: ”Tule kiireesti tänne Haifaan, tänne on tulossa neuvotteluun Ruotsista korkea-arvoisia kirkollisia vaikuttajia, jotka haluavat tehdä lahjoituksen!” Kvarme oli jo lähdössä autolleen, kun Jouko soitti uudelleen ja kehotti tarkistamaan kalenterista, mikä päivä oli. ”Et taida muistaa, että tänään on aprillipäivä?”  Joukon huumori osasi olla roimaa ja rankkaa.

Valmistuttuaan Järvenpäästä nuorisonohjaajaksi 1965 ja avioiduttuaan Tertun kanssa Jouko toimi vuosina 1965—69 ohjaajana Laukaan poikakodissa.  Jouko oli jo ennenkin ollut itsenäinen ajattelussa ja toimintatavoissaan, mutta aika Laukaalla vahvisti tätä piirrettä ja vaikutti häneen koko loppuelämän ajan. Muodollisuus ja turha auktoriteettien palvonta oli jotain, mitä Jouko ei sietänyt. Työ innosti etsimään teoriapohjaa Jyväskylän yliopistosta, jossa hän aloitteli kasvatustieteiden opintoja.

Lähetyskutsu oli Joukolle tuttu jo lapsuudesta. Varsinaisen virikkeen ottaa yhteyttä Suomen Lähetysseuraan antoi ilmoitus, jossa etsittiin työntekijää Hongkongissa aloittavaan huumenuorten kotiin. Kokkoset hyväksyttiin lähetyskurssille 1969 ja kurssia seurasi kielenopiskelujakso Englannin Bathissa. Lähtö Hongkongiin ei kuitenkaan toteutunut, sillä Jerusalemin työpisteen lastenkoti tarvitsi kipeästi miespuolista työntekijää poikien asuntolaan. Niinpä Jouko, Terttu ja pieni Teppo lähettiin Israeliin vuoksiksi 1979—74. Näiden vuosien aikana syntyivät perheen muut pojat Mikko ja Kimmo.

Lapsiperheen vuodet Jerusalemin hälinän keskellä kävivät siinä määrin voimille, että loman koitettua Kokkoset halusivat siirtyä mahdollisimman kauas kaupunkielämästä – ja Jouko päätyi ohjaamaan nuorisoa Lapin perukoilla Sodankylässä. Luonto oli Joukolle paikka, jossa voi rentoutua ja latautua. Vaellukset Kitisen ja Jeesiön jokien rannoille ja hiihtoretket lähituntureille valoivat luottamausta siihen, että elämä kantaa. Revontulissa hän näki Luojan kädenjäljen.

Ennen seuraavaa työkautta Jouko lähetettiin 1975 muutamaksi kuukaudeksi Hampuriin hankkimaan tuntumaa myös saksalaiseen kulttuuriin ja kieleen, jota tuleva työ vanhusten parissa edellytti. Todella merkittäväksi tuli tältä ajalta tutustuminen norjalaiseen Kvarmen perheeseen. Siitä alkoi lämmin, kaikki karikot kestävnyt ystävyys.

Uuden työkauden alkaessa vuonna 1976 Jouko tuli valituksi johtajaksi norjalaisten Haifaan avaamaan vanhainkotiin. Tässä työssä Joukon kyky olla lähellä toista ihmistä, kuulla ja ymmärtää tuli tarpeeseen. Kotiin muuttaneille – monet heistä olivat keskitysleirin kauhut kokeneita – viihtyisä ja turvaa tuova ympäristö oli tärkeä. Työ Haifassa jatkui myös seuraavalla kaudella 1982—87. Suomen-lomalla perhe oli kasvanut nelilapsiseksi Annan synnyttyä vuonna 1981.

Joukoa tarvittiin siellä, missä oli ratkaisua kaipaavia ongelmia. Sellainen paikka oli Jaffon seurakunta, jota vaivasivat johtajuuteen liittyvät kiistat. Joukon valinnan seurakunnan johtoon ymmärtää, sillä hänen kykynsä johtaa tunnettiin ja tunnustettiin. Toivottiin, että Jouko lopulta saisi ongelmat hallintaansa. Tehtävä oli vaikea, ja vielä kuolinvuoteellaankin Jouko valitti, että osa hänen kivuistaan on Jaffon seurakunnan kipuja.

Aika  juuri Jaffoon lähdön kynnyksellä  sisälsi merkittäviä uusia askeleita Joukon elämässä. Lokakuun 10. päivänä 1993 hänet vihittiin Jordanian luterilaisen kirkon papiksi saksalaisten Jerusalemin muurien sisälle rakennuttamassa Erlöser-kirkossa, jossa paikalla oli juutalaiskristittyjen lisäksi kirkon oma arabiseurakunta. Oli ensimmäinen kerta, kun arabi- ja juutalaistaustaiset kristityt polvistuivat yhteiseen ehtoollispöytään. Rauhan rakentajalle tämä oli merkittävä hetki. Pappisvihkimyksestä päätettiin niin pikaisesti, ettei edes Lähetysseurasta ollut edustajaa paikalla, mutta vierailulla ollut arkkipiispa John Vikström sai toimia avustajana.

Vaihtuva Lähetysseuran työntekijäjoukko Israelissa arvosti Joukon johtamistaitoa, niinpä hän pieniä väliaikoja lukuun ottamatta toimi työalan esimiehenä nimikkeiden toki vaihdellessa. Jouko oli hyvä organisoija, hän osasi kuunnella eri osapuolia ja saavutti luottamusta yhteistyötahojen piirissä. Arvostus ei rajoittunut kirkon piiriin, vaan myös Israelin Helsingin-suurlähettiläs oli oppinut kunnioittamaan Joukon panosta eri tehtävissä. Arvostus näkyi siinä, että hän liittyi surevien joukkoon Joukon hautajaisissa Kotkassa.  Muistotilaisuudessa hän kierteli kirkossa kynttilä kädessä toistellen: ”It is unbelievable!” (Tämä on uskomatonta!)

Jouko oli kärsinyt vatsanalueen oireista kaikessa hiljaisuudessa. Minäkin ostin ja vein hänelle erinimisiä lääkkeitä happovaivoihin. Varmaan niin hän kuin me ulkopuoliset uskoimme, että raskaan työn tuoma stressi on vaivojen takana. Lääkärissä tulo- ja lähtötarkastukset olivat pintapuolisia eikä edes kuvauksia tehty. Sairaus todettiin lopullisesti Jerusalemissa ja Jouko lähetettiin kotimaahan.  Kaikki oli myöhäistä, syövälle ei ollut mitään tehtävissä. Viimeiseen saakka Jouko odotti ihmeen tapahtumista. Jouko nukkui pois kesken kasvavien tehtävien. Monet olivat menettäneet heille tärkeän ihmisen. Minulle Jouko oli vuosikymmenten ajan ystävä, työvuosieni aikana yhteistyökumppani, johon voi luottaa ja jonka näkemyksiin voi aina tukeutua. Jään siunaamaan Joukon muistoa.