Suomen Lähi-idän instituutti (FIME) 20 vuotta 1.6.2014

”Tämä ensimmäinen suomalainen näyttely Syyriassa sai osakseen ansaittua huomiota ja lisäsi syyrialaisten yleistä  Suomi-tietoutta.” Näin sanoi Damaskoksessa  Assad-kirjastossa maaliskuussa 1997 Mika Waltarin elämäntyötä ja Kalevalaa käsittelevien näyttelyiden jälkeen  vuosikymmeniä  Damaskoksessa asunut Helsingistä kotoisin oleva Karin Ramsland.

Tieteen palvelukseen tarkoitetun instituutin (aluksi Jerusalemin-instituutin nimisenä) peruskirjan allekirjoitus järjestettiin Helsingin yliopiston opettajienkahvilan lehtisalissa 1. kesäkuuta 1994. Säätiön perustivat kolme yliopistoa, kolme kirkkokuntaa (luterilainen, ortodoksinen ja katolinen), joukko yhdistyksiä ja yksityishenkilöitä. Säätiön tarkoituksena oli alusta alkaen tutkimus ja koulutus:  monietninen ja monikulttuurinen opetus, kulttuurivaihto Suomen ja Lähi-idän maiden kesken ja tämän tiedon välittäminen suomalaisille yliopistoille. Säätiö julkaisee tuloksia julkaisussa Proceedings of FIME. 

Alueen levottomuudesta pääasiassa johtuu, että säätiö on neljään kertaan joutunut muuttamaan  toimipisteensä sijaintia: Palestiinan Beit Jalasta Syyrian Damaskokseen, sieltä sodan tieltä Ammaniin ja sitten Libanonin Beirutiin. Säätiön rahoituksesta on vastannut pääasiassa Opetusministeriö.

Pienellä Suomella on kunniakkaat perinteen Lähi-idän tutkimuksessa . Helsingissä 1732 syntynyt Petter Forsskål, kuuluisan ruotsalaisen Linnén oppilas, luonnontutkija ja orientalisti, osallistui 1761 Arabian-retkikuntaan, jolla matkalla kuoli. Forsskålia paljon tunnetumpi  Yrjö Augusti Wallin, joka syntyi Ahvenanmaalla 24.10.1811, teki Kairosta käsin tutkimusmatkoja Lähi-itään ja kävi myös muslimiksi pukeutuneena mm. Mekassa.  Wallin toimi  ensimmäisenä itämaiden kirjallisuuden professorina Helsingin yliopistossa. Myös Wallin kuoli varhain eli ongelmatonta ei ollut ensimmäisten tutkijoiden elämä.

Avajaiset Jerusalemin kaupungintalossa

 Säätiön toiminnan avajaiset pidettiin näyttelyineen Jerusalemin kaupungintalossa lokakuussa 1995. Egyptin-toiminnan avajaiset olivat Kairossa 1996, Damaskoksessa 1997 ja Ammanissa 1998. Jokaisessa näistä maista on järjestetty yliopistojen täydennyskoulutuslaitosten  vierailukäyntejä ja –luentoja. Tärkeää on ollut, että kaikkialla Suomen suurlähetystöt  - ensimmäisinä  Garth Castrén Kairossa ja Heikki Latvanen Damaskoksessa - ovat ottaneet säätiön pyrkimykset kuin omakseen. Eri ammattialojen täydennyskoulutuksen ryhmät etenkin Joensuusta, Åbo Akademistä ja Helsingin yliopistosta ovat saaneet perehtyä Lähi-idän vastaaviin laitoksiin. Sain ilon olla tässä työssä mukana vuodet 1994-2002.

Vantaan täydennyskoulutuslaitoksen ryhmä vierailee tyttökoulussa Alepossa

Instituuttimme johtajina ovat toimineet seuraavat henkilöt: FT Mikko Louhivuori 1998-2002, FT Irmeli Perho 2002-2005, dos. Raija Mattila 2005-2008, dos. Hannu Juusola 2009-2010 ja FT Ari Kerkkänen 2011-2014. Uudeksi johtajaksi valittiin toiseen kertaan dos. Mattila.

Vantaan ja Helsingin keskiaika avautunut

Vantaan kaupungin historiatoimikunta on saanut valmiiksi lähes 650-sivuisen monumentin, laajasti alueen vaiheita esittelevän Tapio Salmisen kirjoittaman teoksen. Keskiaikaamme ja alueen talonpoikaiskauppaa valotti jo Gunvor Kerkkonen  (1903-2003) Uudenmaan historiassaan, mutta vasta Salmisen teoksessa hyödynnetään Helsigan (vanhempi  Helsingin kirkko- ja hallintopitäjän nimitys) kymmeniä keskiajalta maastossa törröttäviä rauniokumpuja. Niitä on nyt arkeologinen tutkimus avannut ja tuonut päivänvaloon satoja Vantaalle etelästä kulkeutuneita outoja esineitä. Esimakua näistä uusista esinelöydöistä saimme jo Gubbacka-teoksen ilmestyttyä 2010 (”Keskiajan arkea Vantaalla”). Mutta   tärkeän lisän tuotti Martinkylässä  sijainnut rauniokumpu, jossa on asunut Tallinnan-purjehduksillaan suuren vaurauden hankkinut Göran Bonde. Näitä talonpoikaispurjehtijoita ehti valottaa Bengt Eriksson viehättävässä, runsaasti kuvitetussa kirjassaan ”Talonpoikaispurjehdus Helsingin pitäjässä 1500-luvulla”, joka ilmestyi 2009 Tallinnassa painettuna ja jossa suomalaisille  tärkeä kauppahuone Helmich Ficke eloisasti esitellään.

Pienenä makupalana otan uudesta teoksesta yhden Helsingasta kotoisin olevan Tallinnan porvarin. Testamentissaan noin 1460-70 –luvulta tämä Olef Laurensson muisti Tallinnan kirkkoja,  mm. Toompealla olevaa Tuomiokirkkoa, Piritan Birgitan luostaria , mutta myös kotipitäjänsä  Helsingan Pyhän Laurentiusta, jolle lahjoitti 18 Riian markan arvoisen ehtoolliskalkin. Helsingin pitäjän Pyhän Laurin kirkko on vain 95 km etäisyydessä 6000-8000 asukkaan Tallinnasta. Tästä kirjasta voimme oppia sitä taustaa, jolta kolmen talonpojan  lahja Pyhälle Laurille  eli suuri maaomaisuus   nousee. Sitä siunausta, joka lahjasta kumpuaa pääsevät tämän päivän vantaalaiset nauttimaan Rekolanmäelle nousseen  Foibe -säätiön toiminnassa.  

Varhaisia muistikuvia kotoani Rautavaaralta WEIHNACHTSFEIER

 Valokuva (Foto) Ulrich Kruggel 1961. Synnyinkotini Jokela, joka valitettavasti on purettu uuden rakennuksen tieltä.

Synnyin helteisen kesän 1936 heinäkuussa. Olen useinkin koettanut hakeutua kaikkein varhaisimpien muistojen pariin. Päällimmäiseksi nousevat aina tarkantuntuiset mielikuvat runsaan kilometrin etäisyydellä palavasta koulun navetasta sotasyksynä 1940; niihin liittyvät kertomukset äsken kylälle opettajaksi saapuneesta Alma Kolehmaisesta aamutakissaan huutamassa sammutusväelle: ”Kantakaa vettä, kantakaa vettä!” Koulu valmistui 1904, ja se seisoo edelleenkin paikallaan männikön keskellä – tyylikäs vaalea hirsirakennus, jossa aloitin oppivelvollisuuteni ja toimin kaksi vuotta viransijaisena  vuosina 1957-59.

Useimmilla ensimmäiset muistot näyttävät liittyvän jouluun. Minä en tarkalleen voi palauttaa mieleen  ”ensimmäistä jouluani”, mutta sen muistan, että jonain varhaisena jouluna sain pukilta piiskakimpun – olin kai syyskaudella ollut erityisen villi yhdessä serkkuni Toivon kanssa! Kukaan ei tosin enää pysty vahvistamaan tätä muistikuvaani.

Joulun viettoon valmistauduttiin Jokelan talossa hartain odotuksin: tuhkasta tehtyyn lipeään upotettiin kapakala.  Kinkku ja laatikot, välistä myös maksalaatikko, valmistettiin ajoissa ja siirrettiin kellariin odottamaan aattoiltaa. Riisipuuro ja sekahedelmäsoppa valmistuivat viime hetkillä. 

Kuusi noudettiin lähimetsästä, välistä latvapuoli, mutta yleensä valittiin tuvan korkuinen puu, mukana kanto, jota sahalla lyhennettiin. Kun kuusi oli sulanut navetan lämmössä, se siirrettiin sisälle, ja latvatähden lisäksi koristeina palvelivat lippunauhat, pumpuli ja tähtikoristeet. Lapsiperheessä oli vaikeaa säilyttää kääröjä niin, ettei niihin olisi joku uteliaisuuttaan koskenut. Niinpä lahjakorit vietiin aitan vintille. Joulurauhan julistus ja Sulo Saaritsin laulu aloittivat joulunvieton. Jouluaterialle kokoontuivat kaikki. Lapsia jännitti pukin tulo. Aito pukki koputti tuvan ovelle jokseenkin aina: usein isä Einari tai Toimi-setä, jopa vanhat tädit Hilja ja Aili. Mutta minäkin kelpasin tähän tehtävään ajan myötä. Pukki toivotettiin tervetulleeksi laululla, ja kuusen ympärillä varmasti leikittiin.

Joulukirkkoon lähdettiin harvoin. Jos aikomuksena oli ehtiä hevoskyydissä 30 km:n matka Rautavaaralle, oli jouduttava  taipaleelle jo viiden maissa; Säyneisen kirkkoon oli n 10 km:n matka. Mutta koulumme järjesti joka vuosi kuusijuhlan, jonka valmistelut aloitettiin jo varhaissyksystä. Juhlan aloitti yhteinen ”Enkeli taivaan”, jota seurasi opettajan puhe ja oppilaiden ohjelma. Alimmat luokat vastasivat tonttuleikeistä. Joulunäytelmä kuului myös aina asiaan. Ohjelman päätyttyä jaettiin todistukset. Alueen kouluihin lahjoitettiin Amerikasta saapuneita kaakao- ja säilykepurkkeja. Nyt vain haalenevissa muistoissa elät Sinä, Lapsuuden Joulu!