Vantaan pitkä tarina kerrottu!

Vantaan kaikki vaiheet esihistoriasta nykypäivään on koottu talteen.  Historiatoimikunta luovutti tiistaina 14. tammikuuta 2014, siis runsas vuosi sitten, kuudennen osan tuloksellista työtään kaupungin edustajille. Teokset ovat: Sirpa Leskinen ja Petro Pesonen, Vantaan esihistoria, Markku Kuisma, Helsingin pitäjänhistoria 1550 – 1713, Markku Kuisma, Helsingin pitäjän historia 1713 – 1865, Aulikki Litzen, Jukka Vuori, Helsingin maalaiskunnan historia 1865 – 1945, Pekka Ahtiainen ja Jukka Tervonen, Vantaan historia 1945 – 1977 ja uusin Tapio Salminen, Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika (2013). Ajan muuttumista ja tutkimuksen edistymistä osoittaa, että kun Vantaan esihistoriaa aikanaan kuvattiin, kaikki perustui tutkimuskirjallisuuteen. Nyt Vantaan esihistoriaa luetaan myös kymmenistä keskiajan avatuista rauniokummuista: mm. Gubbackan ja Lillasin eli Martinkylän kaivauksista. Kun Viron Padisen luostarissa ihailimme Keski-Euroopassa valmistettuja taidokkaita esineitä, samoja malleja on putkahtanut päivänvaloon Vantaan muinaiskummuista – kaikki lähtöisin keskiajalta Tallinnan-kaupan välittäminä!

Vantaan kaupungin historiatoimikunta 2013

Vantaan kaupungin historiatoimikunnalle oli tavattoman virikkeellistä päästä konkreettiseen yhteistyöhön viimeisenä kautenaan Viron tutkijoiden kanssa. Euroopan unioni otti rahoittaakseen Interreg IV A-ohjelman, jonka turvin Padisen ja Vantaan historialliset yhteydet kuvataan teoksessa ”Keskiajan silta Padisen ja Vantaan välillä”. (Padise 2012, 352 sivua). Sen puitteissa voitiin suorittaa Puolassa, Saksassa, Virossa ja Ruotsissa arkistotutkimukset.

Projektin ansiosta myös tietämys Helsingin pitäjän keskiajasta on lisääntynyt huimasti. Työtapoja on vertailtu ja alueiden väliset yhteydet tunnetaan nyt huomattavasti paremmin. Tunnettu tosiasia jo vanhastaan on, että Padisen luostari (noin 80 km Tallinnasta länteen) on omistanut suuria maa-alueita Etelä-Suomesta, mistä todistavat vieläkin monet Helsingin seudun paikannimet (esim. Munkkiniemi). Padisen 1200-luvun sisterssiläinen luostarikokonaisuus tullaan lähi vuosina restauroimaan perusteellisesti ja rakentamaan se turvalliseksi vierailukohteeksi turisteille.

Otan seuraavassa esille eräitä kaupungin Historiatoimikunnan johdolla suoritetun kahden kaivauksen tuloksia. Toinen kumpu, Lillas, sijaitsee Martinkylässä Ylästöntien varrella vastapäätä uutta Maatalousmuseota. Siinä asui tunnettu talonpoikaspurjehtija Göran Bonde, joka vuosina 1510-1555 teki toistuvia liikematkoja Tallinnaan, vei nahkoja ja turkiksia ja toi mm. suolaa ja silkkikankaita. Göran Bonden purjehduksia ja kauppakumppaneja, mm. Helmich Fickeä, kuvaa eloisasti Bengt Eriksson teoksessaan Talonpoikaispurjehdus Helsingin pitäjässä 1500-luvulla. Tallinn 2009, 344 sivua. Toinen keskiaikainen kaivauskumpu on Gubbacka, Kehä III:n varrella Vuosaaren tien läheisyydessä.

Martinkylän tontilla kaivaukset suoritettiin kesällä 2011. Valtaosa keramiikasta ajoittuu uuden ajan alkuun. Siebenburg-kannujen palat ajoitettiin 1300-luvulle. Palan massa on ruskehtavaa, ulkoreunalla on lasitusta. Koristeelliset punasavivadit kertovat Vantaan talonpoikien muodista. Suurin osa kivisavesta on todettu Hollannista tai Saksan Reininmaalta periytyväksi. Uudelta ajalta koboltinsinisellä koristellut valkosaviastiat ovat nekin tuontitavaraa. Kasviaiheiset, kellertävät ja pilkulliset palaset ovat Frechen- tai Köln-keramiikkaa.

Vantaan Gubbackan keskiaikaisella kylätontilla kaivettiin Museoviraston toimesta 2003 ja Vantaan rahoittamana 2008-2010. Gubbackan keramiikkamateriaali on punasavea, se oli yleisin raaka-aine Länsi- ja Pohjois-Euroopassa. Ruuanlaitto on tapahtunut ns. kolmijalkapadalla. Joukossa on myös laakeita tarjoiluastioita. Kolme Siegburg-pataa on ajoitettu 1300-luvulle. Näitä luetteloita voisi jatkaa.

Kirjoittaja työskenteli Vantaan kaupungin historiatoimikunnassa 19 vuotta vuosina 1993-2012.

Armeijassa se alkoi - munuaisongelmani kesästä 1956

Olin palannut takaisin Haminan Reserviupseerikoulusta Joensuun lähelle Ylämyllylle, kun kurkkuuni  iski kuumeinen angiina. Kun elettiin helluntaipyhien aikaa, varuskunnan terveysasemalla ei otettu edes verikoetta. Kun lopulta otettiin, kävi ilmi, että munuaiseni vuotivat valkuaista kuin seula. Iltajunaan vain ja matkalle Lahteen, kohti  keskussotilassairaalaa. Elettiin aikaa, jolloin uusilta antibiooteilta  kuten penisilliiniltä odotettiin ihmeitä. Niinpä niitä tarjottiin kaikissa muodoissaan koko sen kuuden kuukauden ajan, jonka makasin suuressa  nuorten miesten kansoittamassa  salissa. Salissa odotti  jokaista  sisään tulevaa  informaatiohyöky, pelottelu:  ” Sinuakin odottaa kohta  se kystoskopia….” (virtsarakon tarkastelu alateitse katedrin avulla). Päästyäni kotiin Rautavaaran Ala-Luostaan toivottomana tapauksena  päätin, että tähän en kuole.  Riisuin kevätauringossa paidan ja hiihtelin hangilla, kuten olin nähnyt Nurmeksessa  rehtori Esa Kauppisen tekevän. Ja ihme kyllä, elämä  vähitellen voitti, munuaisvauriot pysyivät.

Munuaisten toimintaa seurattiin  veri- ja virtsakokein. Vajaatoiminta etenee, munuaisten kyky erittää proteiinien aineenvaihdunnan tuotteita ja nykytietämyksen valossa varsinkin fosforia heikkenee. Kun 1960-luvulla olin ensimmäisiä kertoja  Marian sairaalassa kuuluisan munuaisspesialistin Börje Kuhlbäckin  vastaanotolla , hän varoitti ainoastaan maidon juonnista (maidon fosforin vuoksi), muihin ravitsemusseikkoihin hän ei  puuttunut (nykyään varoitetaan valmiiksi marinoiduista tuotteista, kovista juustoista, kalan ruodoista ja nahkasta, perunan kuorista jne.).   Kuhlbäck teki biopsian eli otti neulalla selän läpi munuaiskennoista näytteen ja havaitsi että  pysyvät vauriot. Seurantakokeista tärkein tieto on veren kreatiniiniarvo, joka kertoo suoraan munuaisen toimintakyvyn (terveillä alle 100). Kun se kohoaa, joudutaan puhdistamaan verta dialyysillä. Niin pitkälle en ole onneksi vielä joutunut. 

Aika dramaattinen oli syksyinen päivä 1985. Olin lähdössä Saksaan kokoukseen, kun pyörryin aamulla. Verenpaine huiteli uskomattomissa lukemissa, noin kolmessasadassa. Ambulanssi kiidätti terveyskeskukseen ja sieltä Jorvin sairaalaan. Ei tunnuttu tietävän, mistä vaivat johtuvat. Myöhemmin ymmärrettiin, että toinen vajaantoiminnan munuaiseni lopetti kokonaan tehtävänsä. Se poistettiin Kirurgisessa sairaalassa helmikuussa 1986. Se hieman helpotti tilannetta.

Vuosien myötä hoito on tarkentunut:  mineraalisuola pois, yhdessä vaiheessa minua opastettiin syömään podarien tavoin lisävalkuaista (täysin harhaa: mieluummin valkuaisköyhä dieetti), paljo natriumia on pahasta, verenpaineen alentaminen säästää munuaisia jne. Siispä on siirrytty vaaleaan leipään (ruisleipä on varsinainen fosforipommi!), kuorittuun riisiin, valkoiseen pastaan,  kaurajuomiin, raejuustoon ja kuorettomiin suurimoihin. Mutta marjat ja hedelmät (ei banaaneja) – kaikki käyvät: ja Lopellahan niitä riittää! Onneksi kahvikin on terveystuote, kun se torjuu diabetesta. Ja entäpä ne sieniherkut. Ne maistuvat minulle nyt 78-vuotiaalle.

Kuva: Jean Trimmer