Olin palannut takaisin Haminan Reserviupseerikoulusta Joensuun
lähelle Ylämyllylle, kun kurkkuuni iski
kuumeinen angiina. Kun elettiin helluntaipyhien aikaa, varuskunnan terveysasemalla
ei otettu edes verikoetta. Kun lopulta otettiin, kävi ilmi, että munuaiseni
vuotivat valkuaista kuin seula. Iltajunaan vain ja matkalle Lahteen, kohti keskussotilassairaalaa. Elettiin aikaa,
jolloin uusilta antibiooteilta kuten penisilliiniltä
odotettiin ihmeitä. Niinpä niitä tarjottiin kaikissa muodoissaan koko sen
kuuden kuukauden ajan, jonka makasin suuressa
nuorten miesten kansoittamassa
salissa. Salissa odotti jokaista sisään tulevaa informaatiohyöky, pelottelu: ” Sinuakin odottaa kohta se kystoskopia….” (virtsarakon tarkastelu
alateitse katedrin avulla). Päästyäni kotiin Rautavaaran Ala-Luostaan toivottomana
tapauksena päätin, että tähän en
kuole. Riisuin kevätauringossa paidan ja
hiihtelin hangilla, kuten olin nähnyt Nurmeksessa rehtori Esa Kauppisen tekevän. Ja ihme kyllä,
elämä vähitellen voitti, munuaisvauriot
pysyivät.
Munuaisten toimintaa seurattiin veri- ja virtsakokein. Vajaatoiminta etenee,
munuaisten kyky erittää proteiinien aineenvaihdunnan tuotteita ja nykytietämyksen
valossa varsinkin fosforia heikkenee. Kun 1960-luvulla olin ensimmäisiä
kertoja Marian sairaalassa kuuluisan
munuaisspesialistin Börje Kuhlbäckin vastaanotolla , hän varoitti ainoastaan maidon
juonnista (maidon fosforin vuoksi), muihin ravitsemusseikkoihin hän ei puuttunut (nykyään varoitetaan valmiiksi
marinoiduista tuotteista, kovista juustoista, kalan ruodoista ja nahkasta,
perunan kuorista jne.). Kuhlbäck teki biopsian eli otti neulalla selän
läpi munuaiskennoista näytteen ja havaitsi että pysyvät vauriot. Seurantakokeista tärkein tieto
on veren kreatiniiniarvo, joka kertoo suoraan munuaisen toimintakyvyn
(terveillä alle 100). Kun se kohoaa, joudutaan puhdistamaan verta dialyysillä. Niin
pitkälle en ole onneksi vielä joutunut.
Aika dramaattinen oli syksyinen päivä 1985. Olin lähdössä
Saksaan kokoukseen, kun pyörryin aamulla. Verenpaine huiteli uskomattomissa
lukemissa, noin kolmessasadassa. Ambulanssi kiidätti terveyskeskukseen ja
sieltä Jorvin sairaalaan. Ei tunnuttu tietävän, mistä vaivat johtuvat. Myöhemmin
ymmärrettiin, että toinen vajaantoiminnan munuaiseni lopetti kokonaan tehtävänsä.
Se poistettiin Kirurgisessa sairaalassa helmikuussa 1986. Se hieman helpotti
tilannetta.
Vuosien myötä hoito on tarkentunut: mineraalisuola pois, yhdessä vaiheessa minua
opastettiin syömään podarien tavoin lisävalkuaista (täysin harhaa: mieluummin
valkuaisköyhä dieetti), paljo natriumia on pahasta, verenpaineen alentaminen
säästää munuaisia jne. Siispä on siirrytty vaaleaan leipään (ruisleipä on
varsinainen fosforipommi!), kuorittuun riisiin, valkoiseen pastaan, kaurajuomiin, raejuustoon ja kuorettomiin
suurimoihin. Mutta marjat ja hedelmät (ei banaaneja) – kaikki käyvät: ja
Lopellahan niitä riittää! Onneksi kahvikin on terveystuote, kun se torjuu
diabetesta. Ja entäpä ne sieniherkut. Ne maistuvat minulle nyt 78-vuotiaalle.
 |
| Kuva: Jean Trimmer |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti