Vantaan Jokiniemessä kaivaukset jatkuvat 22.6. – 19.7.2015

Ensi kesäkuussa arkeologi, FM Jan Fastin johdolla Vantaalla avataan jälleen antoisa Jokiniemen löydöspaikka. Ennakkoluento ja koulutus Heurekan auditoriossa  pidetään torstaina 28.5. klo 18-20. 

Jokiniemen kesät ovat tuottaneet arkeologeille paljon yllätyksiä. Vantaan Jokiniemi on ainutlaatuinen ja rikas kohde, sillä joen rannalla on jälkiä peräti 6 000 vuoden takaisesta elämästä.   

Töitä on Janin johdolla paiskinut arkeologian opiskelijoiden ohella satakunta Helsingin yliopiston alumnia.  Esiin ovat tulleet mm. kaksi ihmisen hahmoista savi-idolia, meripihkakoru ja piikivisiä nuolenkärkiä.  

Talvikaudella kenttävaiheen päätyttyä työt jatkuvat sisätiloissa.   Näytteiden analysointi ja dokumentointi vievät runsaasti aikaa. Sen jälkeen löydöt kootaan laatikoissa Museovirastoon. 

Kevään 2015  mittaan Jan julkaisee Hiisi-lehdessä artikkelin ”Jokiniemi, ikuisesti”. Jäämme odottamaan  niin sitä kuin kesän 2015 löydöksiä.

Tässä linkkejä kaivaussivuihin:

http://janfast.blogspot.fi/

https://www.facebook.com/events/399198530253850/

http://www.heureka.fi/fi/heurekan-arkeologiset-kaivaukset-jokiniemessa-kesalla-2015

Vantaan pitkä tarina kerrottu!

Vantaan kaikki vaiheet esihistoriasta nykypäivään on koottu talteen.  Historiatoimikunta luovutti tiistaina 14. tammikuuta 2014, siis runsas vuosi sitten, kuudennen osan tuloksellista työtään kaupungin edustajille. Teokset ovat: Sirpa Leskinen ja Petro Pesonen, Vantaan esihistoria, Markku Kuisma, Helsingin pitäjänhistoria 1550 – 1713, Markku Kuisma, Helsingin pitäjän historia 1713 – 1865, Aulikki Litzen, Jukka Vuori, Helsingin maalaiskunnan historia 1865 – 1945, Pekka Ahtiainen ja Jukka Tervonen, Vantaan historia 1945 – 1977 ja uusin Tapio Salminen, Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika (2013). Ajan muuttumista ja tutkimuksen edistymistä osoittaa, että kun Vantaan esihistoriaa aikanaan kuvattiin, kaikki perustui tutkimuskirjallisuuteen. Nyt Vantaan esihistoriaa luetaan myös kymmenistä keskiajan avatuista rauniokummuista: mm. Gubbackan ja Lillasin eli Martinkylän kaivauksista. Kun Viron Padisen luostarissa ihailimme Keski-Euroopassa valmistettuja taidokkaita esineitä, samoja malleja on putkahtanut päivänvaloon Vantaan muinaiskummuista – kaikki lähtöisin keskiajalta Tallinnan-kaupan välittäminä!

Vantaan kaupungin historiatoimikunta 2013

Vantaan kaupungin historiatoimikunnalle oli tavattoman virikkeellistä päästä konkreettiseen yhteistyöhön viimeisenä kautenaan Viron tutkijoiden kanssa. Euroopan unioni otti rahoittaakseen Interreg IV A-ohjelman, jonka turvin Padisen ja Vantaan historialliset yhteydet kuvataan teoksessa ”Keskiajan silta Padisen ja Vantaan välillä”. (Padise 2012, 352 sivua). Sen puitteissa voitiin suorittaa Puolassa, Saksassa, Virossa ja Ruotsissa arkistotutkimukset.

Projektin ansiosta myös tietämys Helsingin pitäjän keskiajasta on lisääntynyt huimasti. Työtapoja on vertailtu ja alueiden väliset yhteydet tunnetaan nyt huomattavasti paremmin. Tunnettu tosiasia jo vanhastaan on, että Padisen luostari (noin 80 km Tallinnasta länteen) on omistanut suuria maa-alueita Etelä-Suomesta, mistä todistavat vieläkin monet Helsingin seudun paikannimet (esim. Munkkiniemi). Padisen 1200-luvun sisterssiläinen luostarikokonaisuus tullaan lähi vuosina restauroimaan perusteellisesti ja rakentamaan se turvalliseksi vierailukohteeksi turisteille.

Otan seuraavassa esille eräitä kaupungin Historiatoimikunnan johdolla suoritetun kahden kaivauksen tuloksia. Toinen kumpu, Lillas, sijaitsee Martinkylässä Ylästöntien varrella vastapäätä uutta Maatalousmuseota. Siinä asui tunnettu talonpoikaspurjehtija Göran Bonde, joka vuosina 1510-1555 teki toistuvia liikematkoja Tallinnaan, vei nahkoja ja turkiksia ja toi mm. suolaa ja silkkikankaita. Göran Bonden purjehduksia ja kauppakumppaneja, mm. Helmich Fickeä, kuvaa eloisasti Bengt Eriksson teoksessaan Talonpoikaispurjehdus Helsingin pitäjässä 1500-luvulla. Tallinn 2009, 344 sivua. Toinen keskiaikainen kaivauskumpu on Gubbacka, Kehä III:n varrella Vuosaaren tien läheisyydessä.

Martinkylän tontilla kaivaukset suoritettiin kesällä 2011. Valtaosa keramiikasta ajoittuu uuden ajan alkuun. Siebenburg-kannujen palat ajoitettiin 1300-luvulle. Palan massa on ruskehtavaa, ulkoreunalla on lasitusta. Koristeelliset punasavivadit kertovat Vantaan talonpoikien muodista. Suurin osa kivisavesta on todettu Hollannista tai Saksan Reininmaalta periytyväksi. Uudelta ajalta koboltinsinisellä koristellut valkosaviastiat ovat nekin tuontitavaraa. Kasviaiheiset, kellertävät ja pilkulliset palaset ovat Frechen- tai Köln-keramiikkaa.

Vantaan Gubbackan keskiaikaisella kylätontilla kaivettiin Museoviraston toimesta 2003 ja Vantaan rahoittamana 2008-2010. Gubbackan keramiikkamateriaali on punasavea, se oli yleisin raaka-aine Länsi- ja Pohjois-Euroopassa. Ruuanlaitto on tapahtunut ns. kolmijalkapadalla. Joukossa on myös laakeita tarjoiluastioita. Kolme Siegburg-pataa on ajoitettu 1300-luvulle. Näitä luetteloita voisi jatkaa.

Kirjoittaja työskenteli Vantaan kaupungin historiatoimikunnassa 19 vuotta vuosina 1993-2012.

Armeijassa se alkoi - munuaisongelmani kesästä 1956

Olin palannut takaisin Haminan Reserviupseerikoulusta Joensuun lähelle Ylämyllylle, kun kurkkuuni  iski kuumeinen angiina. Kun elettiin helluntaipyhien aikaa, varuskunnan terveysasemalla ei otettu edes verikoetta. Kun lopulta otettiin, kävi ilmi, että munuaiseni vuotivat valkuaista kuin seula. Iltajunaan vain ja matkalle Lahteen, kohti  keskussotilassairaalaa. Elettiin aikaa, jolloin uusilta antibiooteilta  kuten penisilliiniltä odotettiin ihmeitä. Niinpä niitä tarjottiin kaikissa muodoissaan koko sen kuuden kuukauden ajan, jonka makasin suuressa  nuorten miesten kansoittamassa  salissa. Salissa odotti  jokaista  sisään tulevaa  informaatiohyöky, pelottelu:  ” Sinuakin odottaa kohta  se kystoskopia….” (virtsarakon tarkastelu alateitse katedrin avulla). Päästyäni kotiin Rautavaaran Ala-Luostaan toivottomana tapauksena  päätin, että tähän en kuole.  Riisuin kevätauringossa paidan ja hiihtelin hangilla, kuten olin nähnyt Nurmeksessa  rehtori Esa Kauppisen tekevän. Ja ihme kyllä, elämä  vähitellen voitti, munuaisvauriot pysyivät.

Munuaisten toimintaa seurattiin  veri- ja virtsakokein. Vajaatoiminta etenee, munuaisten kyky erittää proteiinien aineenvaihdunnan tuotteita ja nykytietämyksen valossa varsinkin fosforia heikkenee. Kun 1960-luvulla olin ensimmäisiä kertoja  Marian sairaalassa kuuluisan munuaisspesialistin Börje Kuhlbäckin  vastaanotolla , hän varoitti ainoastaan maidon juonnista (maidon fosforin vuoksi), muihin ravitsemusseikkoihin hän ei  puuttunut (nykyään varoitetaan valmiiksi marinoiduista tuotteista, kovista juustoista, kalan ruodoista ja nahkasta, perunan kuorista jne.).   Kuhlbäck teki biopsian eli otti neulalla selän läpi munuaiskennoista näytteen ja havaitsi että  pysyvät vauriot. Seurantakokeista tärkein tieto on veren kreatiniiniarvo, joka kertoo suoraan munuaisen toimintakyvyn (terveillä alle 100). Kun se kohoaa, joudutaan puhdistamaan verta dialyysillä. Niin pitkälle en ole onneksi vielä joutunut. 

Aika dramaattinen oli syksyinen päivä 1985. Olin lähdössä Saksaan kokoukseen, kun pyörryin aamulla. Verenpaine huiteli uskomattomissa lukemissa, noin kolmessasadassa. Ambulanssi kiidätti terveyskeskukseen ja sieltä Jorvin sairaalaan. Ei tunnuttu tietävän, mistä vaivat johtuvat. Myöhemmin ymmärrettiin, että toinen vajaantoiminnan munuaiseni lopetti kokonaan tehtävänsä. Se poistettiin Kirurgisessa sairaalassa helmikuussa 1986. Se hieman helpotti tilannetta.

Vuosien myötä hoito on tarkentunut:  mineraalisuola pois, yhdessä vaiheessa minua opastettiin syömään podarien tavoin lisävalkuaista (täysin harhaa: mieluummin valkuaisköyhä dieetti), paljo natriumia on pahasta, verenpaineen alentaminen säästää munuaisia jne. Siispä on siirrytty vaaleaan leipään (ruisleipä on varsinainen fosforipommi!), kuorittuun riisiin, valkoiseen pastaan,  kaurajuomiin, raejuustoon ja kuorettomiin suurimoihin. Mutta marjat ja hedelmät (ei banaaneja) – kaikki käyvät: ja Lopellahan niitä riittää! Onneksi kahvikin on terveystuote, kun se torjuu diabetesta. Ja entäpä ne sieniherkut. Ne maistuvat minulle nyt 78-vuotiaalle.

Kuva: Jean Trimmer 

Sydämeni jäi Kappadokiaan!

Lensimme marraskuun pimeydestä viikoksi Turkkiin. Nykyinen Turkki on pinta-alaltaan kolme kertaa  Suomea laajempi. Maan keskiosaa peittävät  korkeat vuoristot ja lyhytkasvuinen puusto. Turisti  kiitää Taurusvuoriston yli asfalttiteitä ja pysähtyy vain hyvin varustetuille huoltoasemille. 

Taival rannikolta Kappadokiaan kestää kaikkiaan pysähdyksineen lähes päivän ajan. Matkalla poiketaan Konyan miljoonakaupungissa, joka sijaitsee Anatolian ylätasangolla muinaisen silkkitien varrella.  Menemme tutkimaan kaupungin kuuluisimman pojan, Rumin, syntynyt v. 1207, valtavaa perintöä: museoita, moskeijoita, kirjastoja. Kerroin, että sain aikanaan prof.  Jaakko Hämeen-Anttilalta hänen suomentamansa  Rumin runokokoelman. Pyörivät dervissit olivat ohjelmassa vasta paluumatkalla.  Apostolien tekojen mukaan Paavali ja Barnabas vierailivat täällä julistamassa evankeliumia, Paavali vielä toisenkin kerran.

Kappadokiassa avautuu niin kauas kun silmä siintää sokeritopilta näyttäviä hiekkapatsaita. Niiden sisään on monesti koverrettu asuntoja. Göremen ulkoilmamuseo on Unescon maailman kulttuuriperintökohde monine luostareineen, luolakirkkoineen  ja seinämaalauksineen. Luostarialueeseen kuuluu sisäpiha istutuksineen ja suuri määrä luolia hiekkaseinämässä: niiden takaa avautuvat eri suuntaan asunnot ja vähäinen kalustus. Täällä on tutkittu kirjoituksia. Kirkkoisä Basileios, syntynyt noin 329, kehitti useimmille itämaisille luostareille esikuvalliset  munkkilaisuuden säännöt. Yksi Kappadokian erikoisuuksia on maanalaiset kaupungit, joissa kristityt  asuivat turvassa valloittajilta. Entisöity karavaanimajatalo kertoi ajasta, jolloin kauppareitit kulkivat näissä vuoristoissa.  Turkki on nykymatkailijalle vähän tutkittu kultakaivos.

Jatkosodan päättymisestä 70 vuotta

Syyskuun  4. päivä tuli kuluneeksi  70 vuotta ns. jatkosodan päättymisestä. Talvi- ja jatkosodassa Suomi menetti kaatuneina 66 000 ja kadonneina 1500 kansalaistaan.  Vuonna 1936 syntyneenä minulla ei tietenkään ole monia omakohtaisia mielikuvia sotavuosista, muistan kuitenkin, että neuvostokoneiden jylistessä Rautavaaran Ala-Luostan taivaalla me lapset otimme valkoiset lakanat ja kiiruhdimme läheiseen metsään. Siellä oli talvisodan sytyttyä syksystä 1939 havuista kyhätty maja. Kotimme Jokelan talon ikkunoissa oli määräysten mukaiset tervapaperiset verhot iltapimennyksiä varten. Erityisen hyvin muistan  kirkkaan kuutamoisen illan, jolloin raskaat pommikoneet jyrisivät matkalla kohti Kallaveden siltoja, jonne oli matkaa noin 90 km.

Kesällä 1939 käynnistyi Kannaksen linnoitustyö ja syyskuun 1. päivänä Saksa hyökkäsi Puolaan. Jokelassa oli jo radio, niin että oltiin tapahtumien tasalla. Lokakuussa kahvi ja sokeri hävisivät kauppojen hyllyiltä, käskykortin saaneet miehet koottiin Suojeluskunnan talolle.  Koulutyötä jatkettiin marraskuun loppuun. Tammikuun pakkasilla elohopea pysytteli -40 asteessa. Suojeluskunnan talolla kymmenien miesten majoituksessa ja ruokkimisessa oli vaikeuksia, mutta kunnalliskodin 20-päinen karja tuli  avuksi. Pappilanmäen väentuvan suuri uuni palveli leivänteossa. Koteihin satoi halontekomääräksiä. Miesten lähdettyä palvelukseen nuorten lisäksi  jopa heikkokuntoiset vanhukset joutuivat halkometsään. Jo 4.2.1940 kirkkoherra Mannerkorpi siunasi viisi kaatunutta.  Evakkovirta Karjalasta alkoi.

Jatkosodan alettua kesällä 1940 isäni Einari sai määräyksen lähteä 30 km:n päässä olevaan Rautavaaran kirkonkylään suojeluskuntatehtäviin. Hänen kuulonsa oli alentunut korvatulehduksen jälkeen, joten hän ei kelvannut rintamalle.  Polkupyörällä taittui mäkinen matka kirkolle Suojeluskunnan talolle!  Ihmettelen nyt, miten meille lapsille tulikaan tieto, että isä pääsee tiettynä päivänä lomalle. Koivukujan päässä osasimme odotella.

Vuonna 1993 Kirsi Haikarainen toimitti ja Rautavaaran kotiseutuseura ry kustansi 272-sivuisen teoksen ”Rautavaaralaisten sota-aika”, johon muistelijat on valittu kirkonkylän ympäristöstä, omalta kotikylältä ei siihen ole päässyt yhtään 17 kirjoittajasta. Teoksessa on lueteltu talvisodan ja jatkosodan sankarivainajat sekä viisi Säyneisiin haudattua.

Helmi-tätini 70-vuotispäivänään

Äitini nuorempi sisar Helmi Tuovinen os. Pehkonen palveli lottatehtävissä. Hän kärsi keuhkovammasta vilustuttuaan lottapalvelussa näköalatornissa ja nautti siksi valtiokonttorin avustusta kuolemaansa saakka. Rautavaaralaisten joukko-osastoa johti kapteeni Kaltiainen Nurmeksesta, luokkatoverini Kirsti Jahkolan isä.  Häntä muisteltiin erityisen mukavana miehenä.

Kuva Rautavaaralaisten sota, Kalevi Karppa

Luokkatoverini Asko Tanskanen kirjoittaa: "Isäni hoiteli sodan aikana Jukolan kaupan asioita Nurmeksen kauppalassa, mutta myös Rautavaaran Jukolaa. Hän ajoi aina asioiden vaatiessa Rautavaaran kirkolle. Kun muistaa silloiset tiet mäkineen, eivätkä pyörätkään tainneet kovin kaksisia olla, niin ei varmasti ollut mikään helppo homma."